Seurakunta - Turvapaikka

Maailman mielenterveyspäivää vietetään 10.10. ja sitä on vietetty vuodesta 1992 lähtien. Mielenterveys kuuluu jokaiselle ja on tärkeä osa kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tämän vuoden teemassa rohkaistaan pysähtymään toisen ihmisen rinnalle ja kysymään: "Mitä sulle oikeasti kuuluu?" Kysymys on lyhyt, mutta siihen voi sisältyä paljon. Kysymys voi olla kutsu kertoa ilosta, mutta yhtä hyvin myös väsymyksestä, yksinäisyydestä, ahdistuksesta tai siitä, ettei juuri nyt jaksa kovin hyvin. Kaikki nämä tunteet ja elämäntilanteet kuuluvat ihmisyyteen. Niitä ei tarvitse peittää.

Maailman mielenterveyspäivä on päivä, jolloin meitä erityisesti rohkaistaan keskustelemaan, kuuntelemaan toisiamme ja tekemään mielenterveyttä näkyväksi. Suomessa päivää voi juhlistaa myös pukeutumalla vihreään tai sytyttämällä vihreän valaistuksen klo 18.

Omakohtainen kokemus ansaitsee tulla kuulluksi

WHO:n tämän vuoden teemassa nostetaan esiin omakohtaisen kokemuksen ääni. Ihmisen oma kokemus tuo mukanaan sellaista tietoa ja ymmärrystä, jota ulkopuolelta ei voi täysin tavoittaa. Kenties ihmistä kyllä kuunnellaan, mutta liian usein hänen kokemuksensa jää silti sivuun. Aito kuuleminen on enemmän kuin tilan antamista puheelle. Se on kiinnostumista ihmisestä ja halua ymmärtää, vaikka emme voisikaan täysin tietää, miltä toisesta tuntuu.

Tämä haastaa myös meitä seurakuntana: kuuntelemmeko todella ja annammeko tilaa ihmisen omalle kokemukselle?

Voisiko seurakunta olla paikka, jossa ei tarvitse esittää?

Elämme ajassa, joka haastaa monella tavalla ihmisten mielenterveyttä ja voimavaroja. Siksi seurakunnalla on tärkeä tehtävä turvallisena ja vastaanottavana yhteisönä. Voisiko seurakunta olla paikka, johon saa tulla myös silloin, kun ei jaksa? Paikka, jossa ei tarvitse hävetä uupumusta, masennusta, ahdistusta tai omaa keskeneräisyyttä? Paikka, jossa ei tarvitse ensin saada itseään kuntoon voidakseen tulla sisään?

Parhaimmillaan seurakunta voi olla ihmiselle kuin koti. Paikka, jossa saa hengähtää, tulla nähdyksi ja kuulua joukkoon. Kodissa ei tarvitse olla vieraskorea. Siellä saa olla oma itsensä myös silloin, kun elämä on solmussa.

Jos sinä parhaillaan koet uupumusta, olet ahdistunut, yksinäinen tai muuten vain elämässäsi vaikeassa kohdassa, sinun ei tarvitse esittää, että kaikki on hyvin. Saat tulla juuri sellaisena kuin olet.

Kun ihminen menettää toivonsa

Kun ihminen on menettänyt toivonsa, hän tarvitsee ennen kaikkea rinnalla kulkijaa. Hyvää tarkoittava Raamatun lause tai neuvo voi joskus tuntua raskaalta, joskus jopa ilkeilyltä, kun emme voi täysin ymmärtää toisen ahdistuksen tai masennuksen syvyyttä. Meillä voi olla kiire auttaa ja löytää ratkaisu, vaikka joskus tärkeintä on vain olla läsnä. Jos ihminen uskaltautuu ensimmäisen kerran kirkon ovesta sisälle, hän ei yleensä kaipaa korulauseita. Hän saattaa kaivata olkapäätä, johon nojata ja jota vasten voi vain itkeä. Kokemusta siitä, että saan olla tässä eikä minua työnnetä pois.

Toipuminen on prosessi, eikä kaikista haavoista ehkä koskaan täysin toivuta. Se ei kuitenkaan vähennä ihmisen arvoa Jumalan silmissä. Jumalalle kelpaamme myös kipuinemme, ahdistuksemme ja masennuksemme kanssa.

Hengellinen viesti tarvitsee myös herkkyyttä

Haluamme luonnollisesti kertoa ihmisille Jumalan rakkaudesta, Jeesuksesta ja toivosta. Myös sillä, miten kerromme, on merkitystä. Ehkä joskus tärkeintä on ensin saada ihminen kokemaan, että hän on turvassa.

Ensimmäistä kertaa seurakuntaan tulevalle monet tutut hengelliset ilmaisut voivat olla vieraita. Myös tapa rukoilla toisen puolesta voi joskus tuntua hämmentävältä. Jos rukoillessamme välitämme toiselle ihmiselle sanoman: "Minä olen kuollut sinun puolestasi ja rakastan sinua", hän ei luultavasti ymmärrä, mitä tuo minä-muoto tarkoittaa, vaikka meille se on tuttua. Voisimme sen sijaan sanoa: "Kun tässä rukoilen kanssasi, koen, että Jeesus haluaa muistuttaa sinua siitä, että hän rakastaa sinua. Hän on antanut itsensä sinun puolestasi ja haluaa olla kanssasi tässäkin tilanteessa."

Sanoma ei muutu. Tapa, jolla se tuodaan ihmiselle, tekee siitä ymmärrettävän, turvallisen ja helpommin vastaanotettavan.

Onko Jeesus helppoheikki, joka huutaa torilla?

Tämä kysymys pysäyttää minut. Elämä ei ole kenellekään meistä tasaista suoraa viivaa. Siihen kuuluu aurinkoisia ja pilvisiä päiviä, ylä- ja alamäkiä, iloa ja surua. Myös Jeesuksen seuraajan elämässä voi olla vaikeita aikoja. Usko ei tee meitä immuuneiksi elämän kivuille. Silti saatamme joskus antaa käsityksen, ehkä tahtomattamme, että kun ihminen antaa elämänsä Jeesukselle, kaikki ongelmat ratkeavat.

Jeesus kulki ihmisten rinnalla. Hän pysähtyi heidän luokseen ja näki ihmisen kokonaisena. Hän myös kysyi: "Mitä tahdot, että minä sinulle tekisin?" (Mark. 10:51) Siinä on jotakin hyvin merkittävää. Jeesus kyllä todellakin tiesi, mitä ihminen tarvitsi, mutta antoi hänelle silti tilaa kertoa sen itse. Jeesus puhui myös synnistä silloin, kun siihen oli aihetta, mutta hänen kohtaamisiaan ohjasi rakkaus, ei tuomitseminen tai tarve osoittaa olevansa oikeassa.

Ehkä juuri sinä olet tällä hetkellä väsynyt, ahdistunut, yksinäinen tai surullinen. Ehkä elämässäsi on jotain, mistä et ole pystynyt puhumaan kenellekään. Sinun ei tarvitse hävetä. Sinun ei tarvitse ensin saada itseäsi kuntoon, ennen kuin voit tulla seurakuntaan. Sinun ei tarvitse osata löytää oikeita sanoja. Saat tulla juuri sellaisena kuin olet. Jeesus kutsuu myös sinua ja minua, meitä jokaista, luvaten antaa meille levon: "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtä tekevät ja raskautetut, ja minä annan teille levon." (Matt. 11:28)

Seurakunta, turvapaikka, johon saa tulla kuin kotiin

Ehkä juuri tässä on yksi seurakunnan tärkeistä tehtävistä: rakentaa yhteisöä, jossa ihminen saa tulla nähdyksi ennen kuin häneltä odotetaan mitään. Yhteisöä, jossa saa kysyä, epäillä, itkeä ja olla keskeneräinen. Yhteisöä, jossa uskon ei tarvitse näyttää valmiilta eikä elämän tarvitse olla kunnossa. Tällainen yhteisö ei tue ainoastaan niitä, joilla on juuri nyt vaikeaa. Turvallinen ja hyväksyvä yhteisö tukee meidän kaikkien mielen hyvinvointia. Kun tulemme kuulluiksi ja saamme kokea kuuluvamme joukkoon, meidän ei tarvitse kantaa kaikkea yksin. Myös ilo, yhteys toisiin ja kokemus siitä, että olen hyväksytty tällaisena kuin olen, ovat tärkeitä mielen hyvinvoinnille.

Seurakunnan tulee olla turvallinen paikka. Se ei tarkoita sitä, että meillä olisi vastaukset kaikkiin ihmisen kysymyksiin. Se tarkoittaa sitä, että ihminen saa tulla kohdatuksi sellaisena kuin hän siinä hetkessä on. Ehkä joskus kaikkein hengellisintä, mitä voimme tehdä, on istua toisen vierellä. Kuunnella. Olla hiljaa. Kysyä aidosti: "Mitä sulle oikeasti kuuluu?"

Sillä ehkä juuri siinä hetkessä toinen ihminen voi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kokea:

Tässä minä saan olla.
Tässä minut nähdään.
Tässä saan olla kotona.

kirjoittaja: Heini Sirén

Työskentelen globaalina asiantuntijana Fidassa. Olen saanut kulkea pakolaisten ja maahanmuuttajien rinnalla yli 30 vuoden ajan sekä Suomessa että Lähi-idässä, jossa mieheni kanssa työskenneltiin noin 11,5 vuotta. Nuo vuodet ovat opettaneet minulle paljon ihmisyydestä, toivosta ja selviytymisestä.

Sydämelläni on ihmisten tukeminen niin, että he voivat itse löytää ratkaisuja omaan elämäänsä. Haluan kulkea vierellä, kuunnella ja rohkaista, jotta luottamus omaan tulevaisuuteen ja Jumalaan voisi vahvistua, askel kerrallaan.