Soppalautasen äärellä kukaan ei ole näkymätön
Ruoka-aputyössä voisi helposti ajatella, että tärkeintä on ruoka. Onnistumisia saatetaan mitata jaettujen ruokakassien, keitettyjen soppalitrojen tai kävijöiden määrällä.
Porvoon Kotikirkon ruoka-aputyötä vetävät Soraja ja Valte Lindgren ovat kuitenkin huomanneet jotakin muuta. Joskus ihminen tulee hakemaan ruokaa, mutta tarvitseekin kaikkein eniten ihmisen, joka pysähtyy hetkeksi hänen rinnalleen.
Kotikirkon ruoka-aputyöhön kuuluu syksyllä 2026 kaksi toisiaan täydentävää toimintamuotoa: Ruokajako ja Soppajako. Ne vuorottelevat syksyn aikana. Toisella kerralla jaetaan kotiin vietävää ruoka-apua, toisella kokoonnutaan yhteisen lämpimän aterian äärellä keskustelemaan ja viettämään yhdessä aikaa.
Soppajaon ajatus on yksinkertainen: soppa kuuluu kaikille ja kaikki ovat tervetulleita. Kyse ei ole vain vähävaraisille tarkoitetusta ruokailusta. Ovelle ei rakenneta ehtoja eikä ihmisiä jaeta auttajiin ja autettaviin. Soppajakoon saa tulla syömään, mutta sinne saa tulla myös siksi, että kaipaa seuraa, keskustelua tai yksinkertaisesti toisia ihmisiä ympärilleen.
Valte ja Soraja halusivat alusta lähtien pitää kynnyksen mahdollisimman matalana. Soppajaossa ei järjestetä sen enempää opetusta tai hartautta eikä osallistujalta odoteta mitään vastineeksi. Siellä ei tarvitse suorittaa mitään.
Läsnäolo ja yhdessäolo ovat tärkeintä
– Haluamme, että ihminen kokee tulevansa huomatuksi ja kuulluksi, Lindgrenit kuvaavat toiminnan ajatusta.
Ensimmäiset kerrat yllättivät myös järjestäjät. Etukäteen ei oikein tiedetty, ketkä yhteisen soppapöydän löytäisivät. Paikalle tuli erityisesti eläkeläisiä, yksin eläviä ja puolisonsa menettäneitä ihmisiä. Ja samalla huomattiin jotakin tärkeää: ruoka ei lopulta ollutkaan kaikille tärkein syy tulla. Yhdessäolo oli.
Yksinäisyys ei aina näy ulospäin. Ihmisellä voi olla koti ja arki ulkoisesti kunnossa, mutta päivä voi silti kulua ilman yhtäkään kunnollista kohtaamista. Puolison kuoleman jälkeen ruokapöydän toisella puolella voi olla tyhjä tuoli vuodesta toiseen. Eläkkeelle jäämisen jälkeen työyhteisö katoaa ympäriltä. Toisella ei ehkä yksinkertaisesti ole ketään, jonka kanssa vaihtaa päivän kuulumisia. Silloin lautasellinen lämmintä keittoa voi merkitä paljon enemmän kuin ateriaa.
Yhteinen pöytä antaa luvan tulla ilman selityksiä. Ei tarvitse ilmoittaa olevansa yksinäinen, vähävarainen tai avun tarpeessa. Voi vain avata Kotikirkon oven, ottaa lautasellisen soppaa ja istahtaa muiden joukkoon. Siinä on jotakin hyvin olennaista myös diakoniasta.
Auttaminen ei ala aina kysymyksestä "Mitä sinulta puuttuu?" Joskus paljon tärkeämpi kysymys on: "Mitä sinulle kuuluu?"
Ruoka-apu on konkreettista auttamista, ja sille on paljon tarvetta. Mutta ruoan ympärille voi rakentua myös jotakin, mitä ei voi pakata ruokakassiin: yhteyttä, ihmisarvon kokemusta ja tunnetta siitä, että kuuluu joukkoon.
Saman pöydän ääressä roolitkin voivat muuttua. Yksi tarvitsee tänään ruokaa, toinen seuraa. Joku kaipaa kuuntelijaa ja huomaa seuraavassa hetkessä itse kuuntelevansa vieressä istuvaa. Ihminen, joka tuli saamaan jotakin, voikin samalla antaa toiselle jotakin arvokasta. Ehkä juuri siinä yhteisöllisyys syntyy.
Auttamisen ei tarvitse aina olla suurta ja näyttävää. Joskus se on kauhallinen lämmintä keittoa, vapaa tuoli pöydän ääressä, kuppi kahvia, katse silmiin ja muutama kiireetön sana.
Syksyn aikana Soppajako ja ruokajako vuorottelevat Porvoon Kotikirkolla. Seuraavan kerran soppakattila lämpenee:
Soppakeittiö
📅 perjantaina 23.10.2026
⏰ klo 11.00
📍 Porvoon Kotikirkko
Ruoanjakopäivät:
16.10,; 30.10,; 6.11,; 20.10,; 4.12,; 18.12.
Tämän vuoden viimeinen Soppajako järjestetään 20. marraskuuta. Joulukuussa varsinaista Soppajakoa ei enää järjestetä, vaan Valten ja Sorajan ajatuksena on kutsua väki yhteiseen puurojuhlaan. Muoto muuttuu, mutta ajatus pysyy samana.
Pöydässä on tilaa. Sinun ei tarvitse todistaa tarvitsevasi paikkaasi siinä. Riittää, että tulet. Ja ehkä juuri siinä on koko toiminnan tärkein viesti: sinut huomataan.