Viimeinen spurtti - kohtaaminen, jota en koskaan unohda

Joskus aivan tavallinen päivä muuttuu hetkessä sellaiseksi, jota ei unohda koskaan. Eräs kesäinen lauantai Helsingissä on jäänyt pysyvästi mieleeni. Lähdin hyvän ystäväni kanssa lenkille tietämättä, että siitä tulisi hänen elämänsä viimeinen. Tuon päivän tapahtumat ovat saaneet minut pohtimaan yhä uudelleen ihmisten kohtaamisen merkitystä ja sitä, kuinka rajallinen aikamme lopulta on.

Raamatun sanat ovat pureutuneet syvälle muistoihini: 

• "Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi!" (2. Kor. 6:1; vrt. 1. Kor. 3:9; 2. Kor. 1:24; 5:20)

• "Hänhän sanoo: – Oikealla hetkellä olen kuullut sinua, pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun. Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä." (2. Kor. 6:2; vrt. Jes. 49:8)

Elettiin 1990-luvun alkupuolta. Asuin poikamiehenä Helsingissä. Olin tullut muutamaa vuotta aikaisemmin itse uskoon ja aloittanut rukouskampanjan vanhojen kavereitteni puolesta, jotta hekin löytäisivät Jeesuksen omaan elämäänsä.

Jälkeenpäin olen miettinyt sitäkin, olinko toiminut oikein, kun aikaa tavata ja pitää yhteyttä "ei-uskovaisiin" kavereihini ei enää tahtonut löytyä. Kännyköitä ei tuolloin monella ollut. Seurakunnan toimintaan tunnuttiin tarvittavan lähes joka ilta panostamista työpäivän jälkeen.

Pääasiallinen tehtäväni oli toimia varhaisnuorten kerhojen yhtenä vetäjänä eri puolilla Helsinkiä pidettävissä kerhoilloissa. Lisäksi sunnuntaisin oli seurakunnassa kokoukset aamulla ja illalla, seurakunnan ehtoolliskokous joka tiistai-ilta ja päälle muita tilaisuuksia.

Ajattelin, että kaikkiin pitää tunnollisen uskovaisen osallistua. Niinpä vapaa-aikaa tavata uskosta osattomia tuttujani ei enää tahtonut löytyä. Ei minulla montaa ystävää edes tuolloin ollut, mutta aika tahtoi olla kortilla heidänkin tapaamiseensa.

Onkohan muilla tällaisia kokemuksia, että tekisi mieli mennä kyläilemään uskomattomien tuttujen tai sukulaisten luokse, mutta kun katsoo kalenteriin, niin seurakunnan monet vastuut ilmoittavat, ettei sinulla ole mahdollisuutta sellaiseen? Varsinkin, jos välimatka vaatisi enemmän aikaa.

Jumala järjestää tilaisuuden

Kun itse ei osaa aikaa järjestää, niin Jumalalla on keinot löytää ratkaisu asiaan.

Yksi nuoruusajan parhaista kavereistani, kolmikymppinen mies, oli muuttanut kihlattunsa kanssa Helsinkiin töihin. He pyysivät minut joskus kylään, ja sain jopa aikaa järjestymään heidän tapaamiseensa.

Erään kerran kaverini alkoi puhua siitä, että asunto, jossa he asuivat, oli kihlatun työsuhdeasunto. Muuten siinä ei ollut ongelmaa, mutta kun heillä ei enää mennyt oikein hyvin parisuhteessa, niin mihin hän muuttaisi, jos kihlattu häätäisi hänet pois asunnosta?

– Tule minun murjuuni asumaan, ja etsitään sitten sinulle uusi asunto, lupasin kaverille ottamatta asiaa sen enempää tosissani.

Eräänä iltana ovikello kilahti. Oven takana seisoi kaverini ison jätesäkin kanssa. Siinä oli hänen maallinen omaisuutensa.

– Minä tulin, kun lupasit, hän sanoi.

Minulla oli pieni vuokrakaksio, joten ajattelimme, että kaksi poikamiestä mahtuu hyvin majailemaan jonkin aikaa kaksittain.

Hänelle jäi paljon omaa aikaa työpäivänsä jälkeen majailla asunnossani, kun lähes kaiket illat olin jossain päin Helsinkiä vetämässä kerhoiltoja tai seurakunnan kokouksissa.

Puhuimme paljon syvällisiä, hengellisiäkin asioita, kun saavuin kerhoista kämpille. Pyysin usein häntä lähtemään mukanani seurakuntaan. Hänellä oli oma auto, ja usein hän heittikin minut sillä seurakuntaan tai kerhoihin.

Erään kerran hän lähti kävellen mukanani seurakuntaan, ja pääsimme jo rakennuksen ulkoportaille. Hän pysähtyi ja sanoi, että kyllä hän kuitenkin menee kaljalle. Kääntyi ja poistui lähikuppilaan. Minua harmitti.

Aikaa kului, eikä hän etsinnöistään huolimatta löytänyt itselleen sopivaa halpaa vuokra-asuntoa. Häntä asia jo harmitti, kun hän ajatteli olevansa minulle vaivaksi.

Eräänä iltana kysyin, voisinko rukoilla, että hän löytäisi asunnon. Hän lupasi, vähän huvittuneenakin. Niinpä lausuin ääneen lyhyen rukouksen asuntoasian puolesta.

Seuraavana päivänä luin työpaikallani Helsingin Sanomia, ja silmiini osui "Vuokralle tarjotaan" -ilmoituspalstalta mielenkiintoinen ilmoitus. Soitin siinä olevaan numeroon.

Kun pääsin illalla kämpille, sanoin kaverilleni:

– Lähdetäänpä ajelulle. Sinulle voi olla asunto löytynyt.

Seuraavana päivänä hän muutti hulppeaan, isoon omakotitaloon aivan työpaikkansa viereen. Talossa asui viisihenkinen maakunnista tullut työporukka vuokralla. Nyt yksi heistä oli muuttamassa pois, ja he tarvitsivat suhteellisen kalliin vuokran maksamiseen tilalle uuden vuokralaisen. Talon omistajat asuivat ulkomailla.

Viikonloppuisin kaverini sai asua talossa yksin, kun muut lähtivät maakuntiin käymään kotipaikoillaan.

– Kyllä se sinun Jumalasi järjesti hienon asunnon työpaikan vierestä. Eikä tarvitse yksin asua, vaan viikolla on puhekumppaneitakin, ja viikonloput saan olla rauhassa yksikseni, kaveri sanoi tyytyväisenä.

Viimeinen spurtti

Kävin sitten aikatauluni salliessa kaverillani kylässä viikonloppuisin, kun muut vuokralaiset olivat poissa talosta.

Eräänä kesäisenä lauantaina menin hänelle kylään, ja tarkoituksemme oli mennä läheiselle pururadalle lenkille. Olohuoneen pöydällä oli lauantain Hesari auki kuolinsivujen kohdalta. Jostain syystä aloin niitä lueskella ja totesin kaverilleni, että onpa kuollut nuoria ihmisiä.

Lähdimme metsään hölkkäämään. Päästyämme jonkin matkaa kaverini hidasti ja sanoi, että hän oli käynyt tutkimuksissa, kun oli närästänyt viime aikoina paljon. Hän pyöritti kättään rintansa päällä ja sanoi, että taaskin puristaa, mutta kun lääkärit eivät olleet mitään löytäneet, niin pitänee mennä uudestaan.

Samassa hän kuitenkin säntäsi loivaan ylämäkeen hurjaan spurttiin. Kaartoi mäen päällä ison männyn viereen ja istahti sen juurelle.

Kun pääsin hänen kohdalleen, kysyin, miksi hän siihen istahti.

Hän ei vastannut mitään. Otti molemmilla käsillään päästään kiinni, katsoi äärettömän hämmästyneenä taivaalle ja sanoi viimeiset sanansa:

– Voi hyvänen aika!

Sitten hän sai kuin sähköiskun. Lensi mahalleen maahan, kouristeli ja puhalsi maata niin, että hiekka pölisi. Arvasin, että nyt on sydänkohtaus.

Huusin ohijuoksevalle lenkkeilijälle, että äkkiä lähimpään puhelimeen ja ambulanssi tänne. Aloin antaa tekohengitystä. Sain toisen ohimenevän lenkkeilijän avuksi, ja yritimme siihen aikaan annettujen ohjeiden mukaan elvyttää. Minä puhalsin tekohengitystä ja toinen pumppasi rintaa.

Tätä teimme niin kauan, kunnes kaksi ambulanssia saapui paikalle. He jatkoivat elvytystä sähköiskuilla ja muilla keinoilla. Lopulta ensihoitaja katsoi minuun ja sanoi:

– Menetetty.

Ambulanssit lähtivät. Ruumisauto ja poliisit saapuivat. Kannoimme kaverini ruumisautoon, ja kaivoin hänen lenkkihousujensa taskusta asunnon avaimet.

Kysyin poliiseilta, lähtisivätkö he heittämään minut asunnolle. Heillä olisi kuulemma ollut muutakin tekemistä, mutta suostuivat lopulta sillä ehdolla, että minä hyppään kyydistä, jos heille tulee jokin hälytys.

Asunnolla kirjoitin muille vuokralaisille lyhyen viestin, että ystäväni on kuollut. Laskin viestin Hesarin kuolinsivujen päälle.

Mietin lähtiessäni talosta, että Jumala salli kaverini kihlauksen särkyä, jotta hän kuulisi evankeliumin luonani. Hän kutsui hyvyydellään asunnon löytymisen kautta. Viimeisenä päivänä hän puhui lehden kuolinsivujen kautta.

Muistetaan pitää yhteyttä "ei-uskovaisiin" tuttuihin ja sukulaisiin, vaikka se vaatisi jonkin seurakunnan tilaisuuden väliin jättämistäkin!

Kirjoittaja: Hannu Lehto on porvoolainen vanhin, seurakunta-aktiivi ja kirjoittaja, joka haluaa rohkaista ihmisiä elämään todeksi kristillistä uskoa arjessa.